Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa, joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä tai panna pystyyn pienen kaupan.
XII
Ei ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin liki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu, joka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä kiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja kasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan aallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo taivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin huumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä neitosi huuliin upotat.
He pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli takaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen risuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan määrän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan tyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja pohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan läheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta. Sen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli omituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee kolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi hyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa kaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä ei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän lähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla helsingittären askelilla.
"Höhöö", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. "Johan sieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?"
"Miksei löytyisi!" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon koiville. "Katsokaa ja maistakaa."
"So-so, kälyseni" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia kälysikseen). "Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä selvästi kysyin että onkos puuta palavaa."
Pekka puuttuu puheeseen:
"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.
Teidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.
Aivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan."
"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän tulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka."