"Näkemiin."
Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.
Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää, pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo. Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää olemme perillä.
Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. — Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä, mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.
He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.
"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.
"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.
Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön (se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.
"Kotona vasta", sanoo hän.
Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta — sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään hypähtele.