Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi? Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin, lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen ja ihmisillä paha tahto.
Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille. Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa, päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan, alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee taasen huristamaan.
Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi. Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin miestä korvalle.
Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.
"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."
Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin, ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan — ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen sille, jota rakastaa.
Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:
"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."
Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa suoraan porrasten eteen.
* * * * *