Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla. Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat — ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille — omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.
Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin — tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä. Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.
Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään, ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa suuruudessa.
Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä hänen helmaansa.
"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan, jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen yhdistettäväksi kuvitellut.
Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka, vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain — isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti. Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea teille molemmille!
"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.
"Tieh-tysti."
"Oletko mustasukkainen?"
"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta minua surettaa kun minulla on niin vähän —"