Me olimme kaikki hiljaa, liikkumattomina, häntä vaan katsoimme. — Ja hän kokosi viimeisetkin voimansa, avasi suunsa ja… Herra varjele sitä hetkeä!
Hikikarpalot putoilivat suurina alas hänen kasvoiltaan. Kaikkien läsnäolijain silmissä näin suurinta liikutusta ja osanottoa, myötätuntoa. — Meistä tuntui että hän ikäänkuin näki vierellään koko elämänsä ristin ja kärsimyksen ja että hän käsillänsä tunsi sen läsnäolon. — —
Ratkaiseva hetki oli tullut. Mustassa puvussaan, vakava ilme kasvoillaan, evankeliumikirja kädessään läheni pappi ystävääni.
Ja ystäväni!?
Suonenvedon tapaisesti aaltoili hänen miehekäs rintansa, kun hän matalalla, sisäisten voimain väräjyttämällä äänellä hiljaa kuiskaten toisti papin sanat: — — — otan sinut —— —— — minun avio-vaimokseni, rakastaakseni sinua myötä- ja vastoin-käymisessä.
Ja rakkaudentauti, jota ystäväni niin pahoin oli sairastanut, että me hänen järkensä normaalikuntoa epäilimme, alkoi tästä hetkestä kiireellä parantua.
Mutta ehjin nahoin ei hän ole siltä tieltä palannut.
Hyvään alkuun.
Arvoisat kuulijat!
Minun pitäisi teille kertoa nuoruuteni vaiheista ja erityisesti juuri siitä päivästä — taikka ilta se oikeastaan olikin — siitä illasta kuin minä ensikerran näin rakkaan Karuliinani.