Se on merkillistä! Ja minun pitäisi todellakin kertoa teille siitä, mutta on niin helkkarin vaikeata päästä hyvään alkuun. Kyllähän sitä voisi päästä kertomuksessa eteenpäin, mutta kun hyvä alku puuttuu, niin silloin on kertomuksen syntyminen sangen epävarmalla pohjalla.
Te, jotka ette koskaan ole suutanne avannut kertoaksenne jotakuta kertomusta, ette sitä — suokaa anteeksi — te ette sitä ymmärrä; mutta minä sen ymmärrän ja tunnen. Minä sen tiedän, ymmärrän ja tunnen, kuinka välttämätön ja tuiki tarpeellinen hyvä alku — ja alku yleensä — on kertomukselle. Minä tunnen tämän asian niin erinomaisen hyvin juuri senvuoksi että minä olen päättänyt ruveta kertomusten kertojaksi.
Niin!
Ja minä olen jo koettanut kertoa muutamia kertomuksia, mutta kun en syystä tai toisesta osannut niitä oikein alottaa, niin luonnollinen seuraus oli, että loppu tuli samankaltainen, tai, — niinkuin useimmin tapahtui — loppua ei tullut ensinkään. Tapahtui usein niinkin että kertomukselleni ei tullut alkua eikä loppua ja kertomuksen keskikohta jäi aivan tyhjäksi — olemattomaksi, minä tarkoitan. Ja sellaiset sattumat vievät nuorta taiteilijan alkua kaikkein hitaimmin eteenpäin.
Arvoisat kuulijani!
Minun aivokopassani myllertää tällä kertaa kaksikymmentäviisi miljoonaa kysymysmerkkiä, huudahdusmerkkiä, sulkumerkkiä, ajatusmerkkiä, myrskymerkkiä ja mitä he kaikki nimeltään lienevätkin, sillä minä ajattelen tämän kertomuksen alkua sanomattomilla huokauksilla.
Jos minä esimerkiksi alottaisin kuten äsken jo alotin, niin te jokainen olisitte valmiit takanapäin sanomaan että: siinä jutussa oli vasta helkatin tyhmä alku. Mutta sellainen arvostelu ei mitenkään olisi terveellinen minun na… ei vaan minun maineelleni.
Jos minä taas koettaisin alottaa kertomukseni näin:
Oli helteinen kesäkuun aamu. Linnut lauloivat ilmassa ja kukkaset tuoksuivat kedolla. Ylhäällä, korkeassa kaaressa, siinsi ihana taivas. Kummulla tuolla seisoi viheriä koivikko ja alhaalla laakson pohjalla liristen luikerteli pieni, kirkas, herttainen, pehmeä puro. Puron reunamalla kasvoi tuhansia kukkasia, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syö… ei, vaan: joista seudulle levisi suloinen, hurmaava tuoksu. Mutta juuri siinä kasvoi kukkasia kaikkein eniten missä he kaksi istuivat. Ne kaksi olivat neitonen ja nuorukainen, jotka tulisesti rakastivat toisiaan. Neitonen tunsi nimen: Karuliina, ja nuorukainen tunsi nimen: Isitoori. Karuliina oli kauniimpi kuin mitkään kertomusten immet. Ja Isitoori? hän oli uljas kuin sydänvertaan vuotava hirvi, pitkä ja solakka kuin honka kankahalla, leveäharteinen ja voimakas kuin metsien kontio. Kaunis kuin — — ——. Ja kun hän lauloi, niin — — -.
Ja noin yhä edelleen minä voisin jatkaa. Mutta vaikka se minun mielestäni olisikin runollinen alku, niin voisi joku tehdä tätä kaunista alkua vastaan sen ystävällisen muistutuksen että se on lainattua.