Tänä-aamuna taasen sattui meille semmoinen pieni neuvottelu. Ja se neuvottelu seurauksineen oli lyhyesti seuraava:
Kuten monasti ennenkin, väitin taasen aamusella muijalleni että minä kyllä osaan keittää niin paljon etten suinkaan nälkään kuolisi. Kerroin miten minä ennen piennä poikana kodissa, kun äidille kiire sattui, tai kun hän kylässä oli, keitin sopat, vellit, kahvit ja muut koko sisar-sarjalle, ja hyviksi niitä aina kiitettiin. Minusta aivan varmaan olisi tullut parhaimpia mestari-kokkeja jos vaan olisin aikoinani ymmärtänyt sille alalle antautua.
Näin minä puhelin. Ja kun mamma uskalsi minun kokkitaitoani hieman epäillä, ehdotin minä että sitä heti paikalla käytännössä koeteltaisiin.
— No, sanoi muija, minä lähden tästä kylään ja taidankin viipyä vähän pitemmän aikaa. Jätän sinut nyt keittämään ja saat tehdä miten itse haluat.
— Mene vaan ja ole vaikka puoleen-yöhön, sanoin minä, kyllä täällä juttuun tullaan.
Ennen lähtöään näytteli hän minulle kaikki "kyökkikomennuskuntaan" kuuluvat esineet ja tarpeet, sekä jakeli muutamia neuvoja ja ohjeita, joita luuli minun tarvitsevan. Tätä esittelyä kuuntelin minä tietysti yhtäpaljon kuin kana munan neuvontaa, ja muija läksi.
Ryhdyin keittovalmistuksiin.
— Tahdonpa näyttää että minä olen mestarikokki sittenkin, puhelin itsekseni sekä aloin kellon kahta lyödessä pesään tulta viritellä. Pesin pannun sekä nostin sen hellalle. Päätin syödä kolmen aikana ja keittää sitä tehtävää varten vankan riissiryynipuuron.
Tuli hellassa ei vaan tahtonut oikein ottaa syttyäkseen ja vasta kellon muistuttaissa että tunti oli kulahtanut, alkoivat vesikuplat pannussa toisiaan poristen takaa ajaa.
— Ei se ehtinyt aivan määrälleen puhelin itsekseni, mutta pian se nyt kuitenkin valmistuu kunhan veden kiehumaan sain.