— Suolaa! älähdin jokseenkin suuttuneena.
Etsin suolaa sekä heitin sitä runsaan kourallisen keitokseen. Kaadoin myöskin yhden kupin sisällyksen takaisin pannuun suolaa saamaan.
Mutta nyt vasta ihmeitä tapahtui. Keitos alkoi kiehua ja kuohua niinkuin sille olisi "paha" sisälle mennyt.
Tyyneyteni oli lopussa, sillä puuro näytti todellakin aikovan lentää savupiipun kautta taivaalle.
Minä laskettelin ulkoa kaiken sen sanavarastoni minkä suinkin osasin, nimittäin niitä sanoja, joita en ollut sunnuntai- enkä muissa kouluissa oppinut. Ja minä täytin kuppeja niinpaljon kuin suinkin ennätin. Vihdoin oli jo yksin kissankuppikin puuroa täynnä, mutta pannu oli sittenkin yhä vaan tulvillaan.
Nyt tein voimakkaan nykäyksen saadakseni pannun pois tulelta. Se onnistuikin, mutta sellaisella seurauksella että minä lensin selälleni lattialle ja pannu sisällyksineen minun päälleni.
Ja siinä makasin minä — mestarikokki, pannuineni ja keitoksineni. Kello löi viisi!
Kun muijani iltapäivällä tuli kotiin, näki hän riissiryynipuuron näköistä ainetta lattialla, hellalla, pöydällä, tuoleilla, kellon taulussa, kamarin lattiamatoissa, sekä joka-ainoassa kipossa ja kupissa mitä meillä on kunnia omistaa.
Näky mahtoi häntä hieman huvittaa. Mutta kun minä astuin kamarin kynnykselle pää ja molemmat kädet liinaisiin käärittyinä, naama vaseliinilla voideltuna, sekä vaatteet ylt'yleensä riissiryynipuurolla siveltyinä, niin eipä hän uskaltanut nauraa.
Otettiin asia kuitenkin puheeksi. Ja siinäpä selvisikin, että suolaa ei tänä surkeana päivänä ollutkaan kotona rippustakaan, vaan että se, jota minä olin suolaksi luullut ja kourallisen pannuun heittänyt, olikin sekaisin hienonnettua soodaa ja lipeäkiveä.