Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain ilman mitään."
Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.
"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.
"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.
"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."
"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.
Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.
Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.
Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi hän ei lähtenyt toisten mukaan.
Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes unesta olonsa tukaluuden unhotusta.