Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja sitte jälleen asetellut paikoilleen.
Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri noin!
Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa kuka sanomia, ken mitäkin.
Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.
Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?
Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle, vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa luoti luusta sisään.
Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.
Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.
Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti ja vavahteli ruumis.