"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä, joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."
Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne nyt olivat vajaat?
"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."
"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi liikuttelemaan."
Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.
Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta viisisylisestä puusta.
"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.
"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti, mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.
Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin, milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei olisi ollut aivan helppo selvitellä.
Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä. "Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin omaansa ikään.