Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.
Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten Kauppinen ulkokyläläisille.
Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut eivät siihen enää pystyneet lisäämään.
"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?" virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.
"Neljä tuhatta!" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.
"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta toinen…"
"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.
Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.
"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!" alkoi viimein nimismies,
"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.