"Minun sitte täytyy hakea se."
"Hakekaa vain."
"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."
"En minä toki niin hullu ole."
"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut kerrassaan."
"Parempi sekin minulle"
Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan. Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa, toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti rahaa mistään saa."
Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta; mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla itse talokin myötäväksi.
Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.
Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.