Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan paperiin.
Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä velan maksuksi.
Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.
Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva. Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä, ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.
Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä ja kurjuus.
Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi, mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan, mitä oli tuleva.
Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.
"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen lyhyeen.
"No, maksakaa sitte pois velkanne."
"En minä maksakaan."