Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja, osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.
Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia, pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.
"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän äkeissään.
Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.
"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan, mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii; ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."
"No, luepas sitte!"
Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.
"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"
"Mitkä kirjaimet?"
"No, ne puustavit."