"Tottahan minä ne tunnen."
"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.
"Tavaapas nyt!"
"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta se on niin hirmuisen ikävää!"
"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.
Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"
Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja lyijykynällä näyttäen tavuja.
"No, lue nyt sinä edelleen!"
Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.
"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!" todisti rovasti.
Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä: