Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.
Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti liitelemään.
Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.
Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.
Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.
Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin sattui käteen.
Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.
Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan. Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.
Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.
Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia leikistä levätessä.