"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan, että Kallekin sen kuuli.
"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."
"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa kylliksi laitettane."
Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan kammariin. Emäntä heräsi.
"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et avannut ovea?"
"En minä kuullut", puolustihe Liina.
"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein ilkeä olla ihmisten seurassa."
"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."
Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut mennä isältään pyytämään.
Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta lukua.