Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että talon hoito näytti hyvin menestyvän.
Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.
Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan, virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan puolella.
V.
Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan. Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.
Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut
Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.
Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut avaamaan.
"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."
Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki avasi oven.
"Korjaa hevonen!" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.