"Mitäs laitoit piioista sinne?"
"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää heinät kastumaan ja pilautumaan?"
"Olisit mennyt itse."
"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."
"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!"
Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo viimen hävetä?"
"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan."
Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa, vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten leikkiin.
Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän ostaessa tavara muka oli huokeampaa.
Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.