"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"
"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti Liena.
"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä, käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen ohjeensa.
Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa. Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa koskaan kuulunut.
Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat viskatutkin.
Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään kuivilla rukiilla.
"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin sattumalta puuhaeli.
"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon mittaamattakin."
"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee."
"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on."