Matti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.
Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle tyytymättömyydelleen.
"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on, kun kerran omaan kohtaasi sattuu."
"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."
"Saattaisivat niitä hiiret syödä."
"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."
"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan minua."
"Heitä jo joutava kina!"
Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.
Ensi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.