Häiriintymättä pääsin sisälle tuohon huoneeseen.
Manon luki paraikaa kirjaa. Nyt täytyi minun ihmetellä tämän eriskummaisen naisen luonnetta. Kaukana siitä, että hän olisi säikähtynyt nähdessään minut, hän osoitti ainoastaan niitä yllättymisen merkkejä, joita ei voi salata nähdessään henkilön, jonka on luullut olevan kaukana.
— Kas, sinäkö se olet, lemmikkini! hän huudahti ja tuli minua syleilemään yhtä hellästi kuin tavallisesti. Hyvä Jumala, kuinka sinä olet uhkarohkea! Kuka olisi tänään voinut odottaa sinua tänne?
Minä irtaannuin hänen käsivarsistaan, ja sen sijaan, että olisin vastannut hänen hyväilyihinsä, työnsin hänet halveksien luotani ja peräydyin pari kolme askelta hänestä. Tämä menettelyni saattoi hänet hämille. Hän jäi seisomaan asentoonsa ja loi katseensa minuun kalveten.
Oikeastaan olin niin ihastunut hänet jälleen nähdessäni, että minulla tuskin oli voimia avata suutani häntä nuhdellakseni, vaikka vihani olikin täysin oikeutettu. Kuitenkin sydämeni vuoti verta siitä, että hän oli minua niin kauheasti solvaissut. Palautin sen eloisasti mieleeni kiihoittaakseni närkästystäni ja koetin saada silmäni hehkumaan toisenlaisesta tulesta kuin rakkauden. Kun minä muutaman hetken pysyin vaiti, ja hän huomasi kiihoittuneisuuteni, näin hänen vapisevan ilmeisesti pelosta.
Tätä näkyä minä en voinut sietää.
— Oi, Manon — sanoin hänelle hellästi, sinä uskoton ja valapattoinen Manon! Miten alankaan valitukseni! Näen sinut kalpeana ja vapisevana, ja olen yhä vielä niin herkkätuntoinen sinun vähimmillekin kärsimyksillesi, että pelkään liiaksi pahoittavani sinua soimauksillani. Mutta sen sanon sinulle, Manon, että sydämeni on murtunut sinun petoksesi tuottamasta surusta. Moisia iskuja ei anna rakastajalleen, ellei ole päättänyt syöstä hänet kuolemaan. Tämä on jo kolmas kerta, Manon, olen tarkoin laskenut ne, sellaista on mahdoton unhoittaa. Heti paikalla on sinun ratkaistava, miten tästälähin menettelet, sillä surullinen sydämeni ei enää jaksa kestää näin julmaa kohtelua. Tunnen, että se menehtyy ja että se on pakahtumaisillaan surusta. En jaksa sen enempää — minä lisäsin, istuutuen tuolille; — tuskin kykenen enää puhumaan ja pysymään pystyssä.
Manon ei vastannut minulle mitään. Mutta kun olin istuutunut, hän vaipui alas polvilleen ja nojasi päänsä minun polviini, peittäen kasvonsa minun käsilläni. Tunsin samalla, että hän kostutti niitä kyynelillään. Jumalat! kuinka sisälläni kiehui ja kuohui!
— Oi Manon — jatkoin huoaten — on liian myöhäistä lahjoittaa minulle kyyneliä, aiheutettuasi surmani. Sinä teeskentelet alakuloisuutta, jota et kykene tuntemaan. Suurin kärsimyksesi on epäilemättä minun läsnäoloni, joka aina on ollut haitallinen huvituksillesi. Avaa silmäsi ja katso, kuka minä olen. Ei kukaan vuodata niin helliä kyyneliä onnettoman tähden, jonka on pettänyt ja sydämettömästi hylännyt.
Hän suuteli käsiäni, muuttamatta asentoa.