— Sinä huikenteleva Manon — aloin minä uudelleen — sinä kiittämätön ja epäluotettava tyttö, missä ovat lupauksesi ja valasi? Sinä tuhannesti pintapuolinen ja julma rakastajatar, mitä olet tehnyt siitä rakkaudesta, jonka viimeksi tänään valallasi vahvistit? Vanhurskas taivas! — lisäsin — saattaako uskoton nainen siihen määrin pilkata sinua, niin pyhästi huudettuaan sinua todistajakseen: onko siis väärä vala saanut palkinnon! Epätoivo ja hylätyn tila siis tulevat uskollisen osaksi!
Näitä sanoja seurasivat niin katkerat mietteet, että vastoin tahtoani vuodatin muutaman kyynelen. Manon huomasi sen muuttuneesta äänenpainostani ja keskeytti viimein vaitiolonsa.
— Kaiketi olen rikollinen — hän sanoi minulle alakuloisena — kun olen voinut tuottaa sinulle niin paljon surua ja mielenliikutusta. Mutta rangaiskoon minua taivas, jos olen tiennyt sitä olevani tai jos tahallisesti olen siksi tullut.
Tämä puhe tuntui minusta olevan niin vailla järkeä ja suoruutta, etten voinut hillitä rajua vihanpurkausta.
— Iljettävää ulkokultaisuutta! — huudahdin. Näen entistä selvemmin, että sinä olet kujeilija ja täynnä vilppiä. Nyt vasta tunnen kurjan luonteesi. Hyvästi, sinä halpamainen olento — näin jatkoin nousten ylös — kernaammin kuolen kuin tästälähin olen missään tekemisissä sinun kanssasi. Rangaiskoon taivas minua, jos enää koskaan katson sinua ainoankaan katseen arvoiseksi! Jää uuden rakastajasi luo, rakasta häntä, inhoa minua, luovu kunniallisuudesta ja järkevyydestä; minä sille nauran, sillä kaikki on minulle yhdentekevää.
Hän kauhistui niin tätä kiivauttani, että, yhä ollen polvillaan tuolin ääressä, jolta minä olin noussut, katseli minua vavisten ja rohkenematta hengittää. Minä menin vielä muutaman askelen ovea kohti, kääntäen päätäni ja tuijottaen häneen. Mutta minun olisi täytynyt menettää kaikki inhimilliset tunteet, jotta olisin voinut vastustaa niin suurta viehätysvoimaa.
Tämä epäinhimillinen voima puuttui minulta niin kokonaan, että minä äkkiä siirtyen vallan päinvastaiseen mielialaan palasin tai oikeammin syöksyin vallan maltittomana hänen luokseen. Otin hänet syliini ja suutelin häntä hellästi, herkeämättä. Pyysin häneltä anteeksi kiivauttani, tunnustaen, että olin raaka ja etten ansainnut onnea olla sellaisen naisen rakastama kuin hän.
Sain hänet istumaan ja kun olin laskeutunut vuorostani polvilleni vannotin häntä kuuntelemaan minua ollessani tässä asennossa. Kaiken, mitä nöyrä ja intohimoinen rakastaja voi kuvitella kunnioittavinta ja hellintä, minä suljin muutamaan sanaan anteeksipyytäessäni. Anoin häneltä armona anteeksiannon sanaa. Hän kietoi käsivartensa kaulaani sanoen, että hän tarvitsi minun hyvyyttäni saadakseen minut unhoittamaan minulle tuottamansa surun. Lisäksi hän sanoi pelkäävänsä etten minä saattanut hyväksyä, mitä hän toi esiin puolustuksekseen.
— Minäkö! — keskeytin heti. Oh, enhän pyydä sinulta mitään puolustusta. Hyväksyn kaiken, minkä olet tehnyt. Minun ei suinkaan sovi vaatia sinulta menettelysi syitä. Olen ylen tyytyväinen, ylen onnellinen, jos ei kallis Manonini kiellä minulta sydämensä hellyyttä. Mutta — näin jatkoin ottamatta huomioon surkeata tilannettani — sinä kaikkivaltias Manon, sinä, joka mielesi mukaan luot iloni ja suruni, etkö sallisi minun nyt, kun olen tyydyttänyt sinut nöyrtymykselläni ja katumukseni todisteilla, puhua kanssasi alakuloisuudestani ja kärsimyksestäni? Saanko sinulta kuulla, miten minun käy tänään ja oletko kumoamattomasti tuominnut minut kuolemaan, kun aiot viettää ensi yön kilpailijani kanssa?
Hän jäi hetkeksi miettimään vastaustaan.