Pyysin vartijasotureita hetkeksi säälistä pysähtymään. He suostuivat siihen ahneudesta. Astuin alas hevoseni selästä ja istuuduin Manonin viereen. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, ettei pitkään aikaan voinut puhua eikä liikuttaa käsiään. Sillä aikaa minä kastelin niitä kyynelilläni, ja kun en minäkään saanut sanaa suustani, meidän molempien tila oli surkein, mitä saattoi kuvitella. Yhtä surullisia olivat puheemme, kun taas olimme saaneet kielen valtaamme. Manon puhui vaan vähän; tuntui siltä kuin häpeä ja suru olisivat turmelleet hänen puhe-elimensä — ääni kaikui heikolta ja vapisevalta.
Hän kiitti minua siitä, etten ollut häntä unhoittanut ja siitä tyydytyksestä, jonka hänelle soin — kuten hän huoaten virkkoi — että ainakin vielä kerran sai nähdä minut ja sanoa minulle viimeiset hyvästit. Mutta kun olin vakuuttanut hänelle, ettei mikään kyennyt eroittamaan minua hänestä ja että olin valmis seuraamaan häntä maailman ääriin, häntä hoitaakseni, häntä palvellakseni, häntä rakastaakseni ja eroittamattomasti liittääkseni kurjan kohtaloni hänen kohtaloonsa, silloin tämä onneton nainen antautui niin hellään ja surumieliseen tunteenpurkaukseen, että pelkäsin hänen menehtyvän noin rajuun mielenliikutukseen. Kaikki mikä liikkui hänen sielussaan, näytti kokoontuvan hänen silmiinsä. Hän tuijotti niillä minuun. Joskus hän avasi suunsa, jaksamatta lausua loppuun sanoja, jotka oli alkanut, Muutaman sanan hän kuitenkin sai sanotuksi. Nämä sisälsivät ihailua minun rakkauteni johdosta, helliä valituksia sen ylenmääräisyydestä, epäilyksiä siitä, että hän oli voinut minussa herättää niin täydellisen tunteen, kehoituksia minulle luopumaan aikeestani seurata häntä ja sen sijaan etsimään muualta minun arvoistani onnea, jota ei sanonut minun voivan toivoa häneltä.
Huolimatta mitä julmimmasta kohtalosta löysin onneni hänen katseistaan ja siitä varmuudesta, että hän tunsi hellyyttä minua kohtaan. Olin todella menettänyt kaiken, mitä muut ihmiset pitävät arvossa; mutta olin Manonin sydämen omistaja, ja sehän oli ainoa aarre, jota minä pidin arvokkaana. Europpa tai Amerikka — minulle oli yhdentekevää kummassa maanosassa elin, kunhan vaan olin varma siitä, että siellä olin onnellinen eläessäni yhdessä lemmittyni kanssa! Onhan koko maanpiiri kahden uskollisen rakastavan kotimaa. Ovathan he toisilleen isä, äiti, vanhemmat, ystävät, rikkaus ja onni.
Ainoa, mikä tuotti minulle levottomuutta, oli se ajatus, että Manon tulisi kärsimään puutetta. Kuvittelin jo asuvani hänen kanssaan viljelemättömässä seudussa, jonka asutuksena oli villikansaa.
— Olen varma siitä, ettei heidän parissaan voi olla niin julmia miehiä kuin G.M. ja hänen isänsä. He antavat meidän ainakin elää rauhassa. Jos kertomukset heistä ovat tosia, he seuraavat luonnonlakeja. He eivät tunne tuota ahneudenraivoa, joka riivaa G.M:ää, eivätkä sitä eriskummaista kunniankäsitystä, joka on saattanut isäni vihollisekseni; he eivät tule häiritsemään kahta rakastavaa, joiden näkevät elävän yhtä yksinkertaisesti kuin he itse. — Tässä suhteessa olin siis levollinen, Mutta en muodostanut itselleni mitään haaveellista käsitystä jokapäiväisen elämän tarpeista. Olin liian usein kokenut, että on sietämättömiä puutteita varsinkin herkälle nuorelle naiselle, joka on tottunut mukavaan ja ylelliseen elämään. Olin epätoivoissani siitä, että turhaan olin kuluttanut rahani ja että vartijasoturien konnamaisuus oli vähällä riistää minulta sen vähän, mikä minulla vielä oli jäljellä. Oivalsin, että omistamalla pienen rahasumman olisin voinut turvata itseni kurjuudelta Amerikassa, missä raha on harvinaista, ja lisäksi perustaa jonkun yrityksen pysyvän toimeentulon turvaamiseksi.
Nämä mietteet herättivät minussa ajatuksen kirjoittaa Tibergelle, joka aina oli ollut niin valmis tarjoamaan minulle apua ja ystävyyttä. Kirjoitin ensimäisestä kaupungista, johon poikkesimme. En maininnut hänelle muuta vaikutinta kuin sen pulan, johon aavistin joutuvani Havre-de-Grâcessa, minne tunnustin olevani matkalla saattamassa Manonia. Pyysin häneltä sata pistolia.
— Lähetä ne minulle Havreen postinhoitajan välityksellä — kirjoitin muun muassa. — Käsitäthän, että tämä on viimeinen kerta, kun häiriten vetoan ystävyyteesi, ja etten voi, nyt kun onneton lemmittyni minulta riistetään ainaiseksi, antaa hänen lähteä matkaan ilman jotain lohduketta, joka lieventää hänen kohtaloansa ja minun kuolettavaa kaihoani.
Vartijasoturit olivat tulleet niin julkean vaativaisiksi huomattuaan intohimoni rajuuden, että alinomaa lisäsivät vähimmänkin myöntyväisyytensä hintaa, ennen pitkää tyhjentäen kukkaroni täydellisesti. Rakkaus ei sitäpaitsi sallinut minun säästää rahojani. Unhoituin viipymään aamusta iltaan Manonin läheisyydessä, enkä enää mitannut aikaa tunneissa, vaan pitkien päivien muodossa. Kun kukkaroni viimein oli vallan tyhjä, olin alttiina kuuden raakalaisen oikuille, jotka kohtelivat minua sietämättömän töykeästi. Näitte sen omin silmin Passyssa. Teidän kohtaamisenne oli onnellinen levonhetki, jonka kohtalo minulle soi. Se seikka, että kärsimykseni minut nähdessänne teissä herätti myötätuntoisuutta oli ainoa, mikä saattoi suosittaa minua jalomieliselle sydämellenne. Teidän auliisti tarjoamanne apu auttoi minut saavuttamaan Havren, ja vartijasoturit pitivät lupauksensa uskollisemmin kuin mitä olin toivonut.
Saavuimme Havreen. Menin kaikkein ensiksi postikonttoriin. Tiberge ei vielä ollut ehtinyt vastata. Otin tarkoin selvän siitä, minä päivänä saatoin odottaa hänen kirjettään. Se ei voinut saapua ennenkuin kahden päivän kuluttua, ja kurja kohtaloni oli säätänyt niin omituisesti, että laivamme oli määrä lähteä matkaan juuri sen päivän aamuna, jolloin odotin postin tuloa. En voi kuvailla teille epätoivoani.
— Kuinka! — huudahdin — pitääkö minun onnettomuudessakin aina kokea vastoinkäymisen ylenmääräisyyttä.