Manon vastasi:

— Oi, ansaitseeko näin onneton elämä, että huolehdimme siitä? Kuolkaamme Havressa, rakas ritarini. Tehköön kuolema äkkiä lopun kurjuudestamme. Siirrämmekö sen mukaamme tuntemattomaan maahan, jossa meitä epäilemättä odottavat kauheat vastoinkäymiset, kun nämä näyttävät olleen määrätyt rangaistuksekseni? Kuolkaamme — näin hän toisti — tai syökse ainakin minut surman suuhun ja mene etsimään toista kohtaloa onnellisemman rakastajattaren sylissä.

— Ei, ei — sanoin hänelle, minun kadehdittava kohtaloni on olla onneton sinun rinnallasi.

Hänen puheensa pani minut vapisemaan. Tajusin, että hän oli kärsimystensä murtama. Minä koetin näyttää rauhallisemmalta, karkoittaakseni hänestä kuoleman ja epätoivon ajatukset. Päätin yhä edelleenkin noudattaa samaa menettelyä; ja myöhemmin sain kokea, ettei mikään ole enemmän omansa luomaan rohkeutta naiseen, kuin sen miehen pelottomuus, jota hän rakastaa.

Menetettyäni toivon saada raha-apua Tibergeltä, möin hevoseni. Siitä saamani rahat ynnä ne, jotka vielä olivat jäljellä teidän anteliaasta lahjastanne, tekivät vähäisen, seitsemäntoista pistolin suuruisen summan. Niistä käytin seitsemän ostaakseni muutamia tarve-esineitä Manonin mukavuudeksi, ja kätkin jäljelle jääneet kymmenen pistolia huolellisesti tulevan omaisuutemme pohjarahastoksi ja toimeentulon toiveillemme Amerikassa. Minulla ei ollut mitään vaikeutta päästä mukaan laivaan. Haettiin juuri nuoria miehiä, jotka olivat halukkaat vapaaehtoisesti liittymään siirtokuntaan. Matkan ja elatuksen sain ilmaiseksi. Postin oli määrä lähteä Parisiin seuraavana päivänä, ja minä lähetin sen mukana kirjeen Tibergelle. Se oli liikuttava ja omansa äärimäisiin asti hellyttämään häntä, se kun saatti hänet tekemään päätöksen, joka saattoi johtua ainoastaan äärettömästä hellyyden ja jalomielisyyden kylläisyydestä, jota hän tunsi onnetonta ystävää kohtaan.

Laivamme lähti purjehtimaan. Tuuli oli meille koko ajan myötäinen. Sain kapteenilta erityisen paikan Manonille ja itselleni. Hän oli niin hyvä, että katsoi meitä toisin silmin kuin muita onnettomuustovereitamme. Olin heti ensi päivänä vienyt hänet syrjään ja kertonut hänelle osan kärsimyksistäni, herättääkseni hänessä jonkun verran kunnioitusta. En luullut tekeväni itseäni syypääksi häpeälliseen valheeseen sanoessani hänelle, että olin naimisissa Manonin kanssa. Hän oli uskovinaan sen ja lupasi minulle suojelusta. Siitä saimme koko matkan kestäessä todisteita. Hän huolehti siitä, että saimme kunnollista ruokaa, ja hänen huomaavaisuutensa meitä kohtaan tuotti meille kurjuustoveriemme kunnioituksen. Minä valvoin lakkaamatta, ettei Manonilla ollut mitään epämukavuutta. Hän huomasi sen hyvin, ja tämä havainto yhdistyneenä selvään tietoisuuteen siitä tavattoman erikoisesta tilasta, johon hänen tähtensä olin alistunut, saattoi hänet niin helläksi ja intohimoiseksi, niin tarkkaavaiseksi vähimmillekin tarpeilleni, että hänen ja minun välillä vallitsi alituinen kilpailu avuliaisuudessa ja rakkaudessa. Minä en ollenkaan kaihonnut Europpaa; päinvastoin tunsin sydämeni yhä enemmän paisuvan ja rauhoittuvan, kuta lähemmäksi Amerikkaa tulimme. Jos olisin ollut varma siitä, ettei meidän siellä täytynyt olla vailla elämän välttämättömiä tarpeita, olisin kiittänyt Kaitselmusta kärsimystemme näin onnellisesta päättymisestä.

Kahden kuukauden purjehduksen jälkeen saavutimme viimein toivotun rannikon. Ensi katseella ei tämä maa tarjonnut mitään miellyttävää. Seudut olivat siellä hedelmättömiä ja asumattomia; näki ainoastaan muutamia ruokoja ja puita, joista myrsky oli raastanut pois lehdet. Ei jälkiäkään ihmisistä tai eläimistä. Mutta kun kapteeni oli antanut laukaista muutaman kanuunoistamme, saimme ennen pitkää nähdä joukon Uuden Orleansin asukkaita, jotka lähestyivät meitä ilmaisten vilkasta iloa. Emme vielä nähneet kaupunkia, se kun oli siltä puolen pienen kummun peitossa. Meidät vastaanotettiin kuin olisimme astuneet alas taivaasta.

Nuo siirtolaisparat kyselivät meiltä kilvan Ranskan uutisia ja oloja niissä eri maakunnissa, joissa olivat syntyneet. He syleilivät meitä veljinä ja rakkaina tovereina, jotka tulivat ottamaan osaa heidän puutteeseensa ja yksinäisyyteensä. Suuntasimme heidän seurassaan kulkumme kaupunkiin. Mutta hämmästyimme huomatessamme lähemmäksi tultuamme, että se, mitä meille oli kehuen mainittu kelpo kaupungiksi, olikin vaan ryhmä harvoja mökki-pahaisia. Näissä asui viisi- tai kuusisataa henkeä. Kuvernöörin asunto näytti meistä hieman eroavan toisista korkeutensa ja asemansa puolesta. Sitä suojelevat muutamat multavallit, joiden ympäri juoksee leveä kaivanto.

Meidät esiteltiin heti hänelle. Hän keskusteli kauan salaa kapteenin kanssa, ja palattuaan sitten meidän luoksemme, hän tarkasti vuoroonsa jokaista laivalla saapunutta naista. Näitä oli luvultaan kolmekymmentä, sillä meihin oli Havressa liittynyt toinen joukkue. Tutkittuaan heitä kauan, kutsutti kuvernööri paikalle useita kaupungin nuoria miehiä, jotka riutuivat odottaessaan puolisoa. Kauneimmat tytöistä hän antoi etevimmille nuorille miehille, ja loput jaettiin arvalla. Hän ei vielä ollut sanonut mitään Manonille, mutta käskettyään muiden poistua, hän pyysi meitä molempia jäämään.

— Kuulin kapteenilta — hän virkkoi, että te olette naimisissa ja että hän matkalla on huomannut teidät henkeviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi. En koskettele niitä seikkoja, jotka ovat aiheuttaneet onnettomuutenne. Mutta jos on totta, että teillä on yhtä paljon käyttäymisälyä, kuin mitä ulkomuotonne lupaa, en tule säästämään mitään helpoittaakseni kohtaloanne, ja te tulette puolestanne lisäämään viihtyväisyyttäni tällä kolkolla ja autiolla paikkakunnalla.