Olis se kaipo kukkaisella,
Kaunoisella,
Vaippa-korvalla valitus,
Ettei häntä lentäväksi
Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi;
Ett'ei kieltä kimalaisen
Kukka saanut
Jolla maistasi mesiä;
Ett'ei saanut sieramia
Semmoisia,
Kuin on neitosen nenällä:
Että itse iloitsisi
Imeksissä,
Hyvän henkensä himoja.
Vaan ei viihi vähempiä
Valitella,
Kuin on suotu suuremmaksi:
Hänen onnellen osasi
Oikiallen
Luonto laupias luvata.
Näin on Luoja lausununna
Luotuansa,
Kukan korvahan korean:
»Kuin sun neitonen näköövi,
Nuorukainen,
Sulhaisehen suostuvainen;
Niin sen silloin sirkkusena,
Siivillänsä,
Luulet lentävän lähellen.
Eipä kärppä kalliolla
Keviämpi,
Eikä oksalla orava;
Eipä lintu lennossansa.
Liukkahampi,
Kuin se neito nurmen päällä;
Eipä perhonen pikemmin
Pakeneva,
Kuin se tyttö on tuleva;
Eikä lumi varvikossa
Valkoisempi,
Kuin sen käs' on kaunokainen;
Tuolta tulet tyvessäsi
Taitetuksi,
Nouset neitosen nisille.
Eipä taivas tähtinensä.
Täytelämpi,
Nuoren rintoja Rikiinan.
Eikä mesi mehiläisen
Makiampi,
Kuin on huulet Hilturilla.»

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s. 148 muutamilla muutoksilla.]

ASKO JA WALPURI.

Återklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.

Neion nukkuvan sylistä,
Vuotehelta Walpurinsa,
Irvennöllä ilkiällä,
Nurialla nauro-suulla,
Varastikse viekkahaste,
Sukkelaste sulhainen.
Neito huolellen havaissut
Kaipajaapi kaonnutta,
Vajootansa valitellen.
Vaan ei kuule Askon korva.
Kurjan Warvon valitusta,
Köyhän itkua isoa.
Mäni maille vierahaille,
Outopaikoille pakeni.
Siellä osti synnin orja
Olonsa osallisuuen,
Herras-köllin kunniahan,
Ansiohon Aatelmiehen
Jopa juohtu joutokoiran
Mieli-tietty mielen eistä,
Armas neito aatoksesta.
Vaan kuin kymmenen kohite
Vuotta viljaista vajosi,
Ehti kauneus kaota
Tahlauntua terveyskin
Rajan ruumiissa rikoisan;
Ehti kultakin kulua.
Herras-miehen hyppöisistä.
Alko aika ahistella
Miehen mieltä muattumahaan.
Kaipo Walpurin vakavan,
Suru neitosen suloisen
Mättihikse mieloisehen,
Sysäsikse syämmeheen.
Päivät päätteli nälässä,
Illat itkulla lopetti,
Öitä vietteli vilussa
Nähen unta onnetointa,
Surkeata suuatellen.
Vaan kuin viittasi väliste
Warpo käellä kaunosella.
Tulemaahan turvaksensa;
Ano Asko anteheksi
Toinen leppyä lupasi,
Taipua tilin teota,
Ilman itkuta ihana.
Tuosta ilkiö ihastu;
Läksi tiellä tunnetulla,
Miilustellen mierolaissa
Isänmaalle muinoselle.
Tuli vanhan veikon luokse.
Veikko pieksi piiskan kanssa,
Ropsi ruoskan varrellansa.
Tuli vanhan siskon luokse.
Sisko siimalla sivalsi,
Kotahalolla kuritti.
Tuli ystävänsä luokse.
Ystävä se ylpeästi,
Valehtellen vastaeli:
»Empä tunne tuota miestä.
Mäne matkasi minusta,
Kule kutkale kotiisi!»
Kulki kait kirkonmaata.
Mäni sulusta sisälle,
Kävi kirkon kynnykselle,
Tuohon lepsahti levolle,
Tuohon vaipu vaipumaahan.
Hauan kaivaja kolisti
Luita kirstusta kokohoon,
Kirkko-seinän selkäpuolla,
Pohjus-puolla porstuata,
Virttä veisaten suloista
Hyräellen hengellistä:
»Päivän tieän kullon synnyn,
Kanssa kaiken kullon kasvon;
Vaan en tieä sen tuloa,
Kullon kuoleman pitänen.» —
Asko armoton kysyypi:
»Kellen vuoetta virität?» —
»Sillen miehen-surmajalle,
Joka tappo ihtehinsä
Pelätessä pyöveliä.» —
»Kennen hautoja hajotat?
Kennen kirstuja kolistat?» —
»Siit on kymmenen kohite
Vuotta vaikeeta vajonnut,
Kuin mä vuotehen viritin,
Kaivon hauan kammoittavan
Sillen piika parkaisellen,
Joka jouutti hänensä.
Koska ylkä ylinkahto,
Hylky! Hylkäsi mokoman,
Sikiönsä saattavaisin,
Kuorman kantavan omansa.
Mäni maille vierahaille,
Outopaikoille pakeni.» —
Asko armoton kysyypi
»Mik' ol' nimi neitosella?
Kuka suku surmajalla?»
»Se ol' Walpuri vakava,
Jongan kalloja kolistan,
Jongan luita luskuttelen.» —
Syän säikähti sikiön,
Henki häpsähti häväistyn.
Surma syrkkäsi samassa,
Paha paiskasi perästä.
Asko paran armottomast,
Kirkon kulmahaan kivisen.
Veri purskahti punanen,
Päästä poloisen pihalle.
Tilkka muurille tipahti,
Toinen seinälle sorahti,
Kolme kallohoon katosi.
Kirkon kulma kammottaapi.
Veri valkean valaisi.
Siin on merkki murhajalle,
Puna pilkku pettäjälle,
Jok' ei vuolu vuolimella
Eikä kalkilla katoa.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]

KANTELE JA HUILU.

Kantele.

Minun veisti Wainämöinen
Kuussa, vahvasta visasta:
Nousi notkosta mäellen
Kelpo nauloja katellen:
Kasvo tammi tanteresta
Otavaahan oksinensa;
Nosti noihen nyrhösensä
Raksi latvan lattiahaan;
Naulat latvasta naversi,
Kielet kehräsi kelalla,
Aina aito auringosta
Päivän hapsia hakien,
Päivän säeitä sitoen.

Huilu.