"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut, potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa kädessäni.
"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät. Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.
"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen, oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri pyssynkantomatkan ulkopuolelle.
"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä. Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän. Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon vihollisen paluun varalta.
"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.
"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin, jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.
"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua, mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.
"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.
"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.
"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan vaunuun.