"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.
"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet puhuttavan.
"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä, miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.
"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.
"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella, miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.
"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä- ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä. Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja, luulimme saavamme olla aivan turvassa.
"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät lihaa mukanani.
"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.
"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.
"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä, nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon? 'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja laukaisin.