"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon. Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea kilisevä ääni.
"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla puolilla oli koivunrungossa reiät.
"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."
"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi", vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen olisi vienyt päänahkani."
"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."
"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa, eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"
Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan muukalaisen kertomusta.
Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa kärjellä. Vihdoin hän aloitti:
"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni, kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi. Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.
"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita, joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään, valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja turvallista matkaa intiaanein maan halki.