Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa", totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.
Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin, kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei, pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."
Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen, joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden selittäjää!"
Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut eläin oli tuo peloittava ahma.
"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli. Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan sen talja melko arvokas."
Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.
II.
METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.
Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti. Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi matkustajalle tilaisuuden.
Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.