Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä. Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä, Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen. Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.
"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."
Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun hihnasta riippui nippu lintuja.
Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin. Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta seikkailustaan:
"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle, josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi. Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet, sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.
"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista, ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.
"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.
"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni. Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen juuresta.
"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä. Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.
"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän. 'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.