"Vihdoinkin!" sanoo hän.
Johannes Heilwig kääntyy ystävänsä puoleen. "Tuntuiko se sinustakin niin pitkälliseltä?"
"Hiukkasen mielestäni… Onko sinulla nyt aikaa minun varaltani?"
"Heti. Mene vain edellä. Minä tulen."
Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin pian. Isännällä on vielä niin monenmoista tehtävää. Tilanhoitaja esittää selostuksensa; neiti Dreesen, vanhanpuoleinen kunnon taloudenhoitajatar — hän on sillä välin pannut taas eteisen välihuoneen ja vastaanottohuoneen istuimet ja pöydät niiden entisille paikoille — tahtoo tietää, mitä huomiseksi on järjestetty; tallimestari kertoo nuorimpain varsojen kehityksestä, ja talon vartija — hän on päivisin pyörien tekijä — kysyy, pitääkö hänen nyt sulkea. Heilwig astuu ulos portaille, nähdäkseen, kuten joka ilta, että kaikki tapahtuu oikeassa järjestyksessä. Tuolla lähellä korkeata porttia, joka rajoittaa tilaa kylään vievän tien puolella, päästää vartija Dianan ketjuista, kiertää lukkoon raskaat portinpuoliskot. Pitkin loikkauksin tulee koira pienen talon edessä olevan ruohokentän ympäri herraansa kohti, jotta tämä silittäisi sen viisasta päätä. Vanha Friedrich, joka moitteettomassa virkapuvussaan, sileiksi su'ittuine, lumivalkeine hiuksineen ja jäykkine asentoineen on mykkänä kuin varjo seurannut Heilwigiä askel askeleelta, kakistelee kurkkuaan:
"Herra tahtoi, että herätettäisiin aamulla kello neljältä", alkaa hän huomautella, "ratsastaaksenne pelloille…"
"Olet oikeassa, nyt on myöhä. Mene siis vain nukkumaan, en tarvitse sinua enää, hyvää yötä." — Ja hän menee oikealla olevaan siniseen huoneeseen, jossa vieras odottaa häntä: "No niin — mikä on? Mitä haluat minulta?"
"Minä sinulta!" — Toinen pysähtyy kärsimättömässä juoksussaan huoneen lävitse. —
"Minä luulin, että sinulla oli minulle jotakin sanottavaa."
"Sinä tarkoitat…?"