"Johannes, miksi olen täällä? Sen tahdon tie tää. Se ei voi olla mitään hyvää, vaikkakin näytät niin tyytyväisenä vehnäjauhosäkkikasvojasi. Kaikkina niinä vuosina, joiden aikana olemme toisemme tunteneet — kuinka monta niitä on, sitä tuskin enää itsekään tiedän, olen tullut tänne Helwigshofiin hyvin usein, sattuman, oikun, epätoivoisen mielialan ajamana; sinun kutsustasi en vielä kertaakaan ennenkuin tänään."
"Miksi et sitten tullut jo varhain aamulla, niin kuin odotin sinua?"
"Sitä sinä kysyt minulta nyt kolmatta kertaa. Niinkuin se olisi muuttanut asiaa! Sinun kunnianarvoisat sukulaisesi eivät olisi vielä olleet lientä pitemmällä, sensijaan että tapasin heidät paistin kimpussa. Tämän puolen päivällisen menettämisestä minä kyllä pian lohduttaudun. Muutoin, jos välttämättä tahdot tietää viipymiseni syyn: kun astuin kaupungissa junasta ja näin kuskisi Karlin, hevosesi ja vaunusi sekä sain samalla tietää, että olet terve, ja ettei ole mitään onnettomuutta tapahtunut — silloin putosi raskas taakka sydämeltäni, niin että unohdin kaiken suruni…"
"No ja?"
"Silloin piirustin, ennenkuin jatkoin matkaani, pari talonpoikaa, siirtolaisia, joiden kasvoilla kuvastui huoli; he olivat sijoittuneet asemalle tavaroineen. Minusta ei liian suuri kiire näyttänyt enää tarpeelliselta."
"Minä luulin sinun jo ainaiseksi hyljänneen piirtimen ja siveltimen?"
"Kirjoitinko niin? Se on kyllä mahdollista. Sillä usein on aivan kuin epätoivo valtaisi minut. Minun täytyy kysyä itseltäni, kuka kumma tulee sitten onnellisemmaksi, tai viisaammaksi, tai paremmaksi siitä, että teen vielä puolitusinaa puhtaita, valkoisia pellavakangaspalasia — käyttökelvottomiksi. Ja jos nyt maalaan kauniita roomalaisnaisia, tai rumia alhaisotyyppejä, ja kiittääkö jälkimaailma minua siitä vai moittiiko — jos se ylimalkaan muistaa, että eräs Paul Gordon kerran on ollut olemassa — tuo kaikki näyttää minusta niin äärettömän mitättömältä ja turhalta, että mieluimmin heittäisin pois tuon joutavanpäiväisen, jota nimitetään elämiseksi ja maalaamiseksi. Tiedätkös, veikkonen, mikä minua siitä pidättää? Sen tekee se ajatus, että etäällä pohjoisessa, tuolla puolen Teterowin, jossa sivistynyt ihmiskunta lakkaa, elää mies, paksu, hyvä, kunniallinen ukko, ja että poistumisen! ja kuolemani kenties koskisi häneen kipeästi."
Tilanomistaja ojensi hänelle vain kätensä.
"Mutta et kai sinä kutsunut minua tänne vain siksi, että valittaisin sinulle vanhoja tuskiani? Vai ovatko heilwigiläiset taas panetelleet minua? Taivas tietää, että he ojentavat urkkijankäsivartensa, luulemma, yli puolen Euroopan ja tietävät tarkemmin kuin Roomassa tai Pariisissa tiedetään, mitä työhuoneessani tapahtuu. Joko he ovat panneet päähäsi, miksi pyyntösi, että nyt tulisin, sattui minulle epämukavasti, niin että matkani viivästyi?"
"Heilwigiläisillä on muuta ajattelemista kuin sinun rakkausseikkailujasi, poikaseni."