Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni, oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.
Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa. Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan, niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä tulit ja ojensit itse kätesi… Niin se tapahtui."
Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut, enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni, saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.
Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.
"Onko armollinen rouva täällä?" kysyi Friedrich ja astui majaan.
"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan? Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt tomussa. Tule, vie minut kotiin!"
Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan, tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.
VII.
Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen. Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän, painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan, eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua. Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä kaaressa ulos yöhön.
Sitten hän kääntyi ystäväänsä kohti: "Minun täytyy lähteä."