"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"
Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi, kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla, hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän ulkomuotonsa.
Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen, synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja epäilyksensä.
Sitävastoin Paul… oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi. Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia, niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti ajattelevassa mielessään.
Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä toisen mielessä liikkui.
VI.
Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä palvelijanasennossa.
Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset, sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten takaisin taloon noutamaan astiaa.
Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä, jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —
Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille, yhä uudelleen.