Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin tuntemaan.
Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"
"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."
"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."
Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. —
"Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".
Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa, niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta, ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta. Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.
"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen. Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa, sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul Gordon."
Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa. Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä, kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen. Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute, niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?
Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata. Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.
Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.