Aamun tuskin hämärtäessä hän lähti sieltä, hiljaa kuin varas. Matkalaukkuunsa hän oli kiinnittänyt lapun, jossa pyysi, että se lähetettäisiin hänen jäljestään, ja hänellä oli vain reppu olkapäällä.
Kun hän kulki pihan lävitse, niin kukko kiekui, navetoissa heräsi elämä, ihmiset lähtivät työhön. Hän marssi puutarhan halki vievää oikotietä. Ensimmäisten aikaisten auringonsäteiden koskettamina ruusut ja liljat tuoksuivat niin, että hän asteli nopeammin, kun häntä miltei pyörrytti. Hän kulki puisto majan ohitse astumatta sisään, mutta palasi sitten kuitenkin takaisin.
Ulkona puutarhuri alkoi jo haravoida teitä. Täällä olivat kuihtuneet ruusunlehdet yhä levällään kuten eilenkin. Hän kumartui niitä kohden ja otti niitä kätensä täyteen sekä painoi huulensa ja silmänsä niitä vasten. Ne vilvoittivat, tekivät hänelle hyvää. Hän kätki ne rinnalleen. Mutta sitten hän nopeasti heitti nuo huumaavat lehdet taas pois, lähti sieltä kiiruusti ja kulki portaita alas. Heti puistomajan takana puiston rajana olevaan pensasaitaan tehdystä portista hän astui aukealle kedolle.
Rukiinleikkuu oli juuri eilen alkanut. Molemmin puolin kapeata polkua, jota pitäin hän käveli, oli korkeita, keltaisia, raskaina nuokkuvia tähkiä. Mutta kauempana kulkivat jo leikkaajat pitkinä riveinä, miehet valkoisin paidanhihoin, naiset oljesta palmikoituine leveine hattuineen, jotka olivat yhtä keltaisia kuin itse ruispelto. Kun he näkivät hänet etäältä, astui kaksi tyttöä esiin ketjusta, heitti maahan sirppinsä ja tuli salpaankaan hänen tietänsä. Hänkin pysähtyi. He sitoivat punaisen, vihreäkuvioisen, ryppyisen silkkinauhan hänen käsivartensa ympärille ja sanelivat lauselmansa.
Kun hänet viimeksi sidottiin viljanleikkuussa, oli hän suudellut tyttöjä ja juossut pois sieltä. Silloin — eihän siitä ollut niin kovin pitkä aika — hän oli ollut tilanomistajan ystävä. Ja nyt… Hän otti kukkaronsa ja osti itsensä vapaaksi vankeudesta. Tytöt seisoivat siinä pidellen kumpikin kiiltävää kultakappaletta, kymmentä vertaa enempää kuin vangittu häntä sidottaessa muutoin antoi vapautuksestaan. Mutta hänen poistuessaan he palasivat päätään pudistellen työhönsä ja kysyivät toisiltaan varsin painostunein mielin, mitä nuorelle herralle — siksi häntä yhä vielä tilalla sanottiin — lieneekään voinut tapahtua, kun hän oli tykkänään unohtanut, kuinka huokeasta hän muuten oli asiasta selviytynyt.
Hän oli saapunut leveämmälle, ajoon käytetylle peltotielle, eikä hänellä enää ollut pitkälti viertotielle, jota pitkin hän rupesi nopeammin kävelemään. Pari renkiä, jotka tunsivat hänet hyvin, toivottivat hänelle huutaen hyvää matkaa. Ja yksi, joka huomasi hänen käsilaukkunsa, astui hattu kädessä hänen luokseen ja kysyi, eikö hänellä olisi vielä jotakin asiaa herralle. Mies oli kerran Paul Gordonin lähtiessä saattanut häntä etäällä olevalle asemalle ja hänen oli täytynyt viedä mukanansa kotiin paljon lämpimiä terveisiä sekä hyvästelyjä. Nyt Paul kuuli kysymyksen, pysähtyi ja katsoi eteensä. "Tervehdi häntä", puhui hän hitaasti ja katsoi eteensä, "ja sano… Ei, älä sano hänelle mitään."
Maantie vie luotisuorana lähimpään kaupunkiin. Sitä näkee, kunnes se katoaa taivaanrantaan. Poppelit seisovat jäykkinä ja pystyinä, pitkässä, loppumattomassa rivissä, käyden yhä pienemmiksi. Maa on alavaa, molemmin puolin se laajenee kukkuloilta ja metsiltä autoilevaksi, keskeytymättömäksi viljavainioksi, joka on tässä keltainen ja kypsä, tuolla vihreämmän värinen, etäällä sinertäen päivänpaisteessa. Paul Gordon lähetti edeltäpäin katseensa, joka ulottui kauemmas ja kulki nopeammin kuin hänen pölystä ja kuumuudesta väsyneet jalkansa. Tuohon puuhun saakka, ja sitten vielä kolme, ja sitten vielä kappale matkaa, eikö Heilwigshof lopu siihen?
Hän arveli voivansa kävellä helpommin, kun pääsisi ensin sen ohitse. Pikku kaupungissa hän kenties myöskin, niin hän arveli, löytäisi jotkut ajopelit. Sillä ilma oli hehkuvan kuuma, aurinko nousi korkeammalle, sen säteet tulivat pystysuorempina, polttavampina, ja poppelit ja pellot olivat toistensa kaltaisia eivätkä loppuneet laisinkaan. Paul pysähtyi. Missä sitten raja oli? Hän näki erään poppelin juurella kiven ja meni sen luokse, lukeakseen siitä kirjoituksen:
Tässä lapasin Paul Gordonin 6 p:nä marrask. 1850.
Se oli muistopatsas, jonka Johannes oli pystyttänyt heidän ystävyytensä alkamiselle. Paulin täytyi nojautua poppeliin. Auringonpaiste pisti hänen silmiinsä. Yhdeksäntoista vuotta lujaa uskollisuutta. Ja tänään ohitse. Kiittämättä ja jäähyväisittä. Ihmiset olivat olleet oikeassa. Ei kelvannut mihinkään kulkuri, joka oli tässä poimittu tieltä. Ei sellainen sovellu puhtaaseen elämään, rehelliselle sydämelle. Johannes Heilwig joutui kärsimään vahinkoa. — Niin he puhuisivat.