HAKON.
Niin totta, kuningas kuin —
KNUUTI.
Suosiolla
Olette, teidän armonne, mun suonut
Vapaasti puhua; siis pyydän loppuun
Mua kuulemahan. Teidän armonne
Suloista Valpuria rakastaa —
Se luonnollist' on; hän on ihana.
Te Aksel Thordinpoikaa vihaatten —
Se luonnollist' on; hän se onnellinen.
Te toki voittavanne luuletten —
Se luonnollist' on; tehän voimallinen.
Niin kauas kaikk' on oikein, luonnollista
Ja paikallaan. — Nyt edellensä! Aksel
On tullut, kosii sulo Valpuria,
Jok' orpo on; te Norjan kuninkaana
Olette hällä isän sijassa.
Teilt' Aksel hänen kättään pyytää saa;
Niin, kättä, jota ette mainittuin
Kukistumattomien, luonnollisten
Ja hyväin syiden tähden hälle anna.
Ei tässä vielä mitään peliä;
Asia menee suoraa menoansa
Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan
Käy kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis
Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra,
Ei sanakiistalla tai muulla tavoin
Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää.
Nuor' Aksel tulee alamaisena;
Hän arvoisasti asiansa sanoo. —
Palattuansa Nidarosiin hän
Epäilemättä kuninkaalle tarjoo
Nyt palvelustaan Erlingiä vastaan.
No, moista tarjousta evätä
Ei sovi. Hän nyt jatkaa; Valpuria
Hän pyytää, — se on kirkon asia!
Te lähetätte hänet pappein luo.
Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän,
Ett' Aksel sukua on Valpurille.
Velvollisuuden mukaan piispa vanhan
On tekeminen, mitä luonnostaan
Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään.
Kuningas vakaa arvossaan on ollut, —
Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.
HAKON.
Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman
Sigurdin karkealla uljuudella
Ja sinun ystävyyden neuvollas,
Mun rippi-isäni! Niin olla pitää.
Pyrkiihän ihmissydän onnehensa,
Käy kiinni joka keinoon, jonk' on luonto
Leimannut lailliseksi. Hänen lempens'
On vastoin kirkkoa ja tapojamme;
Mun viaton, siks taivas on sen turva.
Tuo, veli Knuut, tuo kirkonkirja tänne
Nyt heti!
(Knuuti menee.)
Siin' on Sigurd oikeassa;
Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi,
Ei kaihoon kuolla. — Hänen pitää tulla
Mun kuningattareksen' joko ehdoin
Tai väkisin. Hoo, impi on kuin lapsi,
Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä,
Mut heittää huolen pian ja älykästä
Johdattajata kiittää, joka sen
Todellisehen onneen pakoitti.
Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas,
Nuor', innokas? Ja eikö kuningas?
Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan,
Niin uljaan, ett'ei itseään sen luulis
Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran.
Mun Valpur ompi oleva. Mut näenkö
Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa
Nyt, sydämeni!
AKSEL tulee.
Terve, onnekas,
Sa, Hakon Herdebred!
HAKON.
Ma tulostas
Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!
AKSEL.
Sanottiin, että täällä kohdata
Sua saisin; siksi —
HAKON.
Terve, heimolainen,
Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi
Lukea saa sen onnen, että näen
Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet
Niin ylhäiseks sun tulleen ritariksi
Henrikin luona Saksass', että tuiki
Jo olit Norja raukan unhottanut.
AKSEL.
Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen
Tapana isänmaataan unhottaa.
Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan,
Vaan kerran varmaan isänmaahan palaa
Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja
Perustaa pienen Tanskan, Norjan milloin
Englantiin, Ranskaan, milloin Velsklantiin,
Tai minne parhain sopii.
HAKON.
Moni urho
Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa
Hän rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva
Tai rutto, nälkä kotilieden luota
Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen;
Veristen miekkain melskatess' sä läksit,
Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut;
Vois siitä luulla, että vieraan maan
Sa katsot paremmaksi isänmaatas.
AKSEL.
Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa,
Mi veljeskansa, vimma, vallanhimo
Kun joka suoness', sydämessä kiehuu?
Mitk' ovat urhon, mitkä alamaisen
Velvollisuudet, milloin tehtävät
Ja siteet kaikki raukenevat. Jok' ei
Henkensä kaupall' auta kuningasta,
Niin vastoin- kuin myös myötäkäymisessä,
On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks,
Kun valtaan pyrkii neljä kuningasta,
Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella
Ja kaikki veljeksiä, vaikka kohta
Petoja, pyöveleitä toisilleen?
Mun isävainajani Thord Huusfreia
Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan,
Mies uskollinen, urhokas; hän seisoi,
Hän kaatui kanssaan. Skotlannista Eisten
Kun tul' ja oli nuoruutesi turva
Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden,
Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen
Hän joutui käsihin ja hänen selkääns'
Ilettävästi risti kirveell' lyötiin,
Kun hän jo oli henkiheitollaan.
Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko
Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle
Uskollisuutta, isäs surmaajalle?
Pelolla, huolin silloin pakenin.
Kov' onni on nyt ohi. Eistenin
On joukko sinut valinnut ja Ingen
Sa kaasit. Norjan hallitsija sinä
Nyt oikeudell' olet. Täällä minä
Nyt olen taas ja Trondilaisena
Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon
Vihollisias vastaan kättäni.