HAKON.
Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin,
Mun vihamiehen' ystäv' olet ollut!
AKSEL.
Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut.
Hän rakastettav', uljas urho oli;
Niin on hän vielä. Häntä avustin kun
Vehkeistä huolimatta urhokkaasti
Hän varmistautui valtakuntaansa.
HAKON.
Hänenkö valtakuntans'? Barbarossan,
Sa tarkoitat. Vaan läänitykseks eikö
Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?
AKSEL.
Se läänitys ol' ilmanpieksentää.
Vaan Vendiä se koski. Kujeilla
Sai Fredrik hänet vietellyks St. Jean
de Laune'ii, siellä häntä suostuttaakseen.
Kaikk' keisar' Punaparran juonta nauroi.
Mut Valdemar niin arvoss' oli Saksass',
Ett' äitit häntä vastaan vaelsivat
Kaupunkein porteille ja pyysivät
Lapsiinsa hänet koskemaan, ne että
Kurissa, kasvannossa karttuisivat.
Ja maamies pyysi hänet ottamahan
Jyviä kouraansa ja pellolle
Ne heittämään, ett' oiva sato saatais.
HAKON.
Ja moista keisaria palvelit sa?
AKSEL.
En; Saksin herttuata palvelin
Ma, suurta Henrik Leijonaa.
HAKON.
Niin, suurta!
Mä äsken kuulin hänest' esimerkin,
Mi mulle mieleen on, mi näyttää, ett'ei
Vaan uljas, voimakas hän ole urho,
Vaan tunnollinen kristittykin: hän
On vaimostaan Klementiasta itsens'
Erottanut sen vuoks, ett' toisillensa
Sukua liian läheistä he ovat.
AKSEL.
Se perisyy ei ollut. Sotilas
On Henrik, Leijona; hän mahdikkahan
Kuningassuvun tahtoo perustaa;
Ei vaimons' saanut hälle poikia,
Se pääsyy oli. — Ett' tuo toimi mulle
Ei mieleen ole, varmaan arvaat, Hakon
Kuningas, koska tiedät Valpuria,
Mun sukulaistani, mun rakastavan;
Ett'et sä esteit' onnellemme tee,
Ma toivon.
HAKON.
Onko mahdollista? Vielä
Et tuota hulluutt' ole unhottanut?
AKSEL.
Niin vähän, että Valpurin, jos sallit,
Ma morsiona vielä tänään veisin
Luo alttarin.