ERLAND.
Voi poloisia!
KNUUTI.
Herra arvoinen!
Mä kyllä tajuun, että tapaus
Senlainen sydäntänne surettaapi.
Olette vanha, eikä vahva ole
Terveytenne; pahaa vaan Knuut veljest'
Ajattelette; tiedän sen; tok' ehkä
Hän teille alttiimp' on, kuin luulettenkaan.
Vaan menkää rauhaan luostariin. Syyn poissa
Oloonne ilmoitan ma kuninkaalle,
Ja mielelläni virkanne teen tänään.
ERLAND.
Teet virkan' mielelläs? Niin kyll'. Ei, Knuut!
Et saa sä heidän surmaajakseen käydä.
Se onnettoman tuskaa lieventää,
Kun kohtalonsa tuomion saa kuulla
Armeliaasti, säälin huulilta.
Ma kovan tehtäväni itse teen,
Jos vaikka vanha sydämeni särkyis.
Ma kaikin voimin koetan noitten raukkain
Eduksi toimia. Mä itse kirjeen
Paaville laitan; luvan heille hankin
Mä tästä niin kuin tuostakin.
KNUUTI.
Ei ole
Sit' ajattelemista, armas herra!
Jo Hadrian, tuo Norjan vanha ystäv',
On kuollut; Viktor nyt ja Aleksander
Kiivaasti paavinvallast' ottelevat
Ja joka keinoon käyvät sukeltaakseen
Vaan kuninkaiden suosiohon. Hakon
Kuningas suosii Aleksanderia,
Eik' Aleksander suinkaan vastavuoron
Avuliaisuutta kuninkaalta kiellä
Näin vähäpätöisessä asiassa.
ERLAND.
Näin vähäpätöisessä! Kahden jalon
Olennon onni.
KNUUTI.
Saarnastuolista.
Niin puhellaan; vaan Vatikaanissa,
Kuninkaan linnassa on toista mieltä
Älyinen valtataito vaativa.
ERLAND.
Haa, mitä valtataidoks sanovat!
Ei kauheampaa löydy hirviötä
Ei hornan synkiss' onkaloiss' — sen suhteen
Jo Hydra kaunis ol' ja Cerberus
Ja Fenris pakanain Valhallassa.
Avoimen kitansa ne näyttivät,
Mut tämä peto, paheen pahin pesä,
Häpeämättömästi ilkityönsä
Älyksi sanoo, peittää väkipuukkons'
Arvollisuuden kaappuun pettäissänsä
Viattomuuden, kuten Juudaskin,
Suunannolla.
KNUUTI.
Kuink' oiva sanan tulva,
Arvoinen isä!
ERLAND.
Voi, voi sitä, josta
On hyvän avun ääni paljas sana!
KNUUTI.
Jo tullaan; joukko lähestyvän kuuluu.