(Irtaantuvat toistensa syleilystä ja poistuvat kumpikin
tahollensa, Valpur seuroineen. Wilhelm nähdään peräpuolella.)
ERLAND.
Oi kovaonnisia! Himmen valon,
Kuin tähtein, luopi lemmen liekkinne
Mun muistojeni talvistaivahalle.
Niin, luonnoton se mies, mi milloinkaan
Ei lemmen voimaa tuntenut. Oi, Aksel!
Mun kohtalon' ol' yhtäläinen juur'
Kuin sinun kohtalosi. — Leonoora! —
Kuin kuutamo, niin muistos säteilee
Mun talvishangelleni. Uskollinen
Olitko Erlandille asti kuoloon?
Ei kenkään, kenkään ole hälle sanaa
Sinusta saattanut, ei kuolemastas.
WILHELM (taampana).
Leonoor' von Hildesheim ain' Erlandille
Ol' uskollinen asti kuolemaansa.
ERLAND.
Se ääni mulle haudastako puhuu?
(Kääntäytyy ja havaitsee Wilhelmin.)
WILHELM.
Isänsä Gebhard vaikka hänet vaati
Rudolfin avioksi antaumaan,
Hän sydämessään sentään Erlandille
Ol' uskollinen. Mielessään hän sua
Rakasti, linnass' synkässä kun hänen
Vihattavansa seurass' olla täytyi.
ERLAND.
Ken on tuo outo, vaalas mies, mi kirkon
Perältä puhuu? Ilmestys se onko?
Hän pylvään lailla seisoo, vasten miekkaa
Vakaasti nojaten.
(Wilhelm astuu häntä kohden.)
Ken olet, vieras?
WILHELM.
Ken? Tiikerin ja lampaan välikohta,
Arvoinen isä! — Lumikukka, saatu
Yökylmään, tähtein oudon ennussuhteen
Ajalla, tulipuna-pyrstötähti
Kun Venustähden pimensi.
ERLAND.
Sa olet —
WILHELM.
Eleonoorasi ja Rudolfin,
Sun vihamiehes, poika.