ERLAND.
Kaikki pyhät!
Se onko mahdollist'? On niin; ma rakkaat
Ne piirteet näen kautt' tylyn tuimuuden.
Oi, poikani! Eleonooran poika!
Mun sylihini tule! Likistää
Mun anna sua vanhaan rintahani!
WILHELM.
Tunteeni hyvät, hellät on, kuin sinun,
Mut kyyneleit' ei luonto mulle suonut.
ERLAND.
Mik' on sun nimes, Leonoran poika?
WILHELM.
On Wilhelm, teidän kielellä Vildhjalmur.
ERLAND.
Ja mikä enkel' johti sinut luoksen'?
WILHELM.
Oi, herra, hyvä enkeli, ma luulen.
Mun luonton' outo on, lie epäluonto,
Päinvastaisista aineist' yhdistetty;
Niin lempi, viha, hellyys, uhka kiehuu
Ijäti rinnassan', mi huojentuu
Vaan silloin, kun ma sodan hälinähän
Rutosti rynnän, tai kun kylmän jäykäll'
Uskollisuudell' aimo veikkoon liityn.
Niin Aksel Thordinpoikaan liittynyt
Ma olen. En ma rakastaa voi itse,
Mut huojennusta tunnen, lempivää
Kun autan. Häntä seurasin; mä tiesin,
Ett' olet täällä. Kuolinvuoteellansa
Pyhästi määräs äitini, ett' täällä
Sun luonas kävisin. Hän kyllä ties,
Ett' olit rautapaidan munkkikaappuun
Sa vaihtanut; hän hartahasti pyysi
Mun kerran sulle tuomaan elämänsä
Jäähyväiset. Suo anteeks! Sodan melskees'
Sen kymmenkunnan vuotta laiminlöin.
Yht'äkkiä nyt matka Akselin
Mua siitä muistutti ja herätti
Mun omatunton'. Ehkä synkkä mielen'
On ollut mulle rangaistus, mi taukoo,
Kun äitin' olen viime tahdon tehnyt.
Arvoinen isä! Tuiman pääni päälle
Kätenne pankaa, siunaus mulle suokaa!
(Lankee polvillensa)
ERLAND.
Jumala siunatkoon sua!
WILHELM.
Kiitos! Kaikki
Se lievensi.
(Nousee ylös.)
Täss' yhdynnässä näen
Ma taivaan viittauksen. Hyvä vanhus!
Jo monta vuotta sitte morsios
Sa kadotit; — tää rinta lemmeltä
On lukittu; — mut kaks täss' erotettiin
Sydäntä, lempimähän luodut vaan.
Niin, isä arvoinen, me kaksi, toinen
Avioliiton onnettoman uhriks
Ja toinen hedelmäksi tullut, — me
Tuonlaista estäkäämme liittoa: —
Pelastakaamme ystävämme.
ERLAND.
Miten,
Mun poikani?