ERLAND.
Mun poikani! Kuink' kovin palavat
Sun tummat silmäsi.
WILHELM.
Mun aatteeni
Iankaikkisuudessa on mieluisimmin;
Ja henkein valtakunta monta kertaa
On silmäin eteen mulle ilmestynyt. —
Ma toimihini riensin laivaan, jonka
Kannelle ylen helle päivä paahtoi.
Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas,
Läss' ollakseni vihkimyksissä.
Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta
Minusta kirkko tuntui hiljainen;
Ma uupunut kun olin työstäni
Ja ympär' olin monet kerrat käynyt
Pyhiä alttareita katsellen
Ja nimet lukein hautakivissä.
Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin
Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat
Vihertynehet vaskivarukset
Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet,
Nuo urhouden muistot, riippuvat.
Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust'
Unehen vaivuin; levoton mun oli
Uneni, surullinen. Sillä kaiken,
Mi täällä tapahtui, mä ikään niin
Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki
Pahikko liinan halkais', syöksähdin
Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni
Avuksi Aksel ystävälleni.
Vaan — kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä
Kun liina halkes, auki irtaantui
Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla
Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies
Ja katsoi munkkiin.
ERLAND.
Minkä muotoinen?
WILHELM.
Väkevän urhon, keskikokoisen,
Keltainen tukka, silmät siniset,
Ja liina hurmeinen sen kädess' oli;
Hän sitä painoi vasten haavaansa.
ERLAND.
Haa, pyhän Olavin se oli haamu.
WILHELM.
Hän ylös pylvään tamineisiin näytti
Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun
Asussan' kavaluutta rankaiseman
Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki
Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan
Hän äkkiin katosi. Ja herätessän'
Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen
Kuningas käskyn munkillensa antoi.
ERLAND.
Valio Wilhelm, mua seuraa nyt!
Ma valmis olen.
WILHELM.
Viel' ei ole aika. —
Kun päivä laskenut on läntehen
Ja kaste kylmä hautain kivet peittää;
Kun miehen mieleen tunkee epäilys
Ja tuska synninorjan tuntohon;
Kun kirkon peittää pyhä pimeys,
Yölamppu haudoille luo himmen valon
Ja kello kaksitoista kumahtaa,
Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa —
Niin ruhtinaallisessa loistossansa
Olavi puol'yön kuninkaana nousee
Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille
Ja hikiliinallansa pyyhkimään
Viattomien silmäin kyyneleet.
NELJÄS NÄYTÖS.
Yö. Kynttiläkruunussa palaa himeästi valaiseva valkea. Veli Knuuti istuu vanhan Björnin, Kolbeinin ja useampien soturien kanssa penkillä vasemmanpuolisen pylvään lähellä.