ENDRID.
Tiedätten,
Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn,
Olavi Stiklastadissa kun kaatui,
Sen miekan otti. Perinnöks se joutui
Polvesta polveen. Viime jälkeisensä
Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli;
Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi
Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan,
Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen
Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan.
Se kauas kentälle on heitetty.
Niin kävi peräksyttäin kolme yötä.
"Kah", keisari nyt kysyy, "mit' on tää?"
Hän vastas': "Jalo Kyrialaks!" (Se herra
Aleksiusta muka merkitsee;
Sill' että Kyrie on herra kreikaks,
Jo virsikirjast' tiedätten) niin: "jalo
Kyrialaks, tää miekka nimeltään
On Neiter; Olavin se oli, jonka
Hän Stiklastadiss' sortuessaan jätti".
BJÖRN.
Siin' Olav' oikein teki. Ruotsalaisen
Kädestä hän sen väänsi. Miks tuo miekkaa
Olavin ottikaan?
ENDRID.
Niin, niin! Sen keisar'
Ja kaikki oivalsivat. Suurin kuluin
Kyrialaks nyt kirkon rakennutti
Pyhälle Olaville siihen, missä
Tää miekka makas'; yli alttarin
Se sitte ripustettiin niin kuin täällä
Yl'alttarin on hänen arkkunsa.
KOLBEIN.
Kuink' kumman lailla kuorin hämärässä
Tuo kultalipas loistaa. Liekö totta,
Isä arvoinen, ett' Olav' kuningas
Se kummittelee?
BJÖRN.
Kysymys on sekin!
KNUUTI.
Olette, Norjalaiset, hurjaa kansaa;
Siis kuolleidenkin haudoistansa täytyy
Välisti nousta sielujanne pelkoon
Ja parannukseen saattamahan.
BJÖRN.
Etkö
Satoja niistä kummist' ole kuullut?
KOLBEIN.
Olenpa maar, mut voiko niihin luottaa,
En tiedä.
KNUUTI.
Älä tee sä syntiä!
Niin hyvin saatat, poika, autuuttas
Ja taivast' epäillä, kuin Olav' pyhää
Ja hänen enteitään.
BJÖRN.
Sa varo vaan,
Ett'ei sun käy kuin Tanskan jaarlin, jonka
Uskottomuus sai sokeaks.