ENDRID.
Ho, kuulitko sa?
BJÖRN.
Empä ole kuuro!
Eräänä yönä kello kaksitoista,
Kun kukko puoliyöt' ol' laulanut —
(Kukko laulaa.)
KOLBEIN.
Nyt laulaa!
BJÖRN (närkästyneenä).
Mun jos pitää kertoman,
Niin ole vait. Mit' elkeitä on moiset!
Ei omaa puhettansa kuulla saata
Vaan kellon lyönnin, kukon laulun tähden
Ja tuhman lorun. Huono tapa on, kun
Puheisiin nuoret pojat nenin puuttuu.
Mun nuoruudessan' olivat he vaiti,
Kun vanhat urhot puhuivat. — Vaan minne
Nyt ehdin?
ENDRID.
Kukon lauluun.
BJÖRN.
Niin.
(Kolbeinille.)
Jos vielä
Mun puheeseeni puutut, laverrelkoon
Hampaaton ämmä sulle lopun. — No, —
Puol'yönä, juur' kun kello kaksitoista
Ol' lyönyt, kukko laulanut, niin pyhä
Olavi kuorist' astui tänne vitkaan
Asuissa kultaisissa, kypärinsä
Ol' laskettu ja hohtokivi-kruunu
Sen päällä, pitkä keihäs kädessänsä,
Hopeankirjaeltu kaappu yllä,
Min lieve laattiata laahasi.
(Aivan senkaltainen kummitus, josta Björn kertoo, näyttäytyy kirkon perällä; Kolbein, joka sen ensiksi havaitsee, vaalenee ja katselee sitä tuijottavin silmin.)
Mik' on nyt, poika hölmö, sinun taas?
(Kolbein on vaiti.)