AKSEL.
Hakon kuningasta puoltaa.
WILHELM.
Sun vihamiestäs?
AKSEL.
Vihamiestän'? Häneen
Uhalla selin käännyin; hädäss' on
Nyt kuninkaani, henken' alttiiks antaa
Mun hälle tulee.
WILHELM.
Henkes isänmaalle
Sun tulee altistaa, ei Hakonille.
Norjanko hyväks luulet puoltavas
Tuot' uppihurjaa, joka himoin tähden
Velvollisuudet kaikki rikkoo, joka
Väh'arvoisina pitää siveyden
Ja alamaisen oikeuden, joka
Yleisen hyvän ihan unhottaapi
Omansa vuoks? Ei, Aksel! Kuningas
Jok' olla tahtoo, tehköön, tuumikoon
Myös kuninkahan tavoin. Tule! Erling
Suur'arvoinen ja uljas sankar' on;
Hält' ällös viivytelkö voittoa;
Hän sit' ei väärin käytä. Kädess' urhon
Sa Norjan valtikan suo välkkyellä;
Kädessä ilkiön se vapisee.
AKSEL.
Äl' anna huules viisastellen mieles
Rehellisyyttä häätää. Ilkiö
Ei Hakon ole; hänen himoansa
Vireillä piti munkki viekkain juonin.
Onneton lempi, nuoruus, huonot neuvot —
Yhdessä noista ois jo parahankin
Sydämen häirääjäksi. — Hakon multa
Uhalla tahtoi morsiamen' ottaa —
En sitä sallinut; nyt tahdotahan
Uhalla hältä valtakuntans' ottaa —
Sit' yhtä vähän sallin. Sukulaisen'
Hän on. Es'isästämme Haraldista
Puhuupi Erling pahoin; Gillen suvun
Hän sortaa tahtoo, hävittää sen, Norjan
Valt'istuimelle panna oman poikans'.
Oisinko Trondilainen Gillen juurta,
Jos moista sallisin? Tai kunnon poika,
Hädässä Hakonin jos heittäisin?
Mä enkö Hakonille kättä lyönyt?
Tuot' ihanaist' ei Aksel ansaitsis,
Sun ystävyyttäs ei, jos uskoton hän
Ois kuninkaalleen.
ERLAND.
Sankarini nuori!
Velvollisuuden sanoja sa puhut.
Sä riennä kuningasta puoltamaan.
Miks siitä taivas mua vanhust' estää.
WILHELM.
Sa lohduttele armast' immyttä!
Sun sijaas, isä, taisteluun käyn minä.
Tät' asiaa en tunne niin kuin sinä
Ja Aksel tarkoin, vaan jos teistä rehti
Uskollisuus se sotaan häntä käskee —
No niin, jo paljas miekkan' on, sua seuraan.
AKSEL.
Äl' itke, Valpur! Kaikk' jo pelkon' päättyi.
Ei sydän syki raskaast', arast' enää.
En ryöstäin tahdo Valpuria saada,
Vaan ansaiten. Es'isämme, nyt vasta
Tajuan sinut. Käsin miekkahan
Sa tartut, muotos sanoo: "pelasta
Mun kunnian'! Äl' isänmaasta luovu!"
Niin, armas! Kohtalon me lepytämme
Ja itse Hakoninkin; nuorukainen
Pian ottelussa oppii arvon kunnon
Uroolle antamaan. Kun saa hän voiton,
Hän itse jalomielin sinut, Valpur,
Kanss' ylkäs yhdistää täss' — yli haudan
Sen, jonka puolesta me kostimme.
(Torvi soi.)
Ma tulen, Hildur! Urhos tulevat;
Trondhjemin vuonoon verta uhraamme
Me taistossa. Kas, ystäväni, kaks on
Sydäntä palavana yhtyneenä
Mun kilvessäni, puol' on sini-, puol'
On valkopohjalla; sen esikuvan'
On lempi, puhtaus ja taivas. Valpur!
Lempemme puhtaan taivas palkitsee.
VALPURI.
Niin, autuudellaan!
AKSEL.
Kiireess' unhotin
Ma miekkavyöni uumilleni ottaa;
Vaan miekan sieppasin.