Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia. Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän lausui tyynesti:
"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän veljeskuntansa jäseneksi."
Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston jäsenen eteen ja sammalsi:
"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne pahuuden teitä, herra — jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi veljeksi — sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle — jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"
Veit lasinpuhaltaja.
Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla, jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän. Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä. He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei, Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten — kuolevat ne verkossakin — ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun on niinkuin meidänkin!"
"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä. "Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin minä."
Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet, silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden, rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni — ja mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."
Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten keittosi on luonnistunut."
"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla, jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen metsänvartioillaan — ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää, etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn, mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."