Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi ja kääntyi sitten senaattoriin päin.
"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä, — olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi, olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs, niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija ja kunnoton tuhlari — mutta kuitenkin hänen isänsä — ja Chiara on rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa, tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä, että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi synniksi — mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja vanno sinä samoin, Daniello!"
Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen, vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa, joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei löytänyt, — Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä, jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon herra lausui:
"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä — en tiedä miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta — tahdon kantaa mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken, hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä. Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, — valaa, jota vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"
Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"
"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen, emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne, mielellään luottavansa teihin — minä taas olen hänelle luvannut viedä hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa, että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, — niin signorina Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista. Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."
"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni kymmenen-neuvoston jäsenenä, — jo huomenna eroan tasavallan senaatista ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"
"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa kohden.
"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"
Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen, samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.