"Jättäkää minut — jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"
Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana miehiä ja sanoi senaattorille:
"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"
Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa — ne eivät ilmaisseet vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.
"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi, senkin hullu!"
"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi. "Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle armollinen — olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."
Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.
"Jos hän työntää minun käteni luotansa — niin olenpa tehnyt voitavani. En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä — tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä olet, Daniello!"
"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa — hyvä teille! Mutta minua — vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut syyllisyydestä tähän murhaan — minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen — mutta sitä sanaa en tule kuulemaan!"
Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. —